Reefer Madness
Johnny B. Goode
Kieltolain loputtua 30-luvulla Yhdysvalloissa siirrettiin "viinapoliiseja" huumeviraston (Narcotics Bureau) palvelukseen. Tuon ajan lakien mukaisesti huumeiksi luokiteltavien aineiden käyttö oli vähäistä ja työ näin ollen vähemmän loistokasta verrattuna kieltolain aikaisiln "Eliot Nesseihin". Viraston johtaja Harry Anslinger organisoi kampanjan missä ns. reefer madness elokuvien ja sarjakuvien avulla kerrottiin marihuanan "tuhoavan Amerikan nuorisoa hälyttävässä määrin". Vuoteen -37 mennessä oli kannabis kielletty koko maassa ja Anslingerin toimisto selvinnyt lamakauden budjettileikkauksista. Toinen syy marihuanan mustamaalaamiseen oli mustan kulttuurin ensimmäinen laajamittainen leviäminen valkoisen nuorison keskuuteen. Jazzia syytettiin moraalin turmeltumisesta ja marihuanan levittämisestä. Ihmisten mielipiteiden muokkaaminen sopivasti laadituilla tilastoilla ja politikointi työpaikkojen sekä määrärahojen vuoksi kuulostaa tutulta tässäkin maassa. Varokaa hipit, lama-aikana poliisin määrärahat ovat tiukalla.
Hamppu on ollut läntisellä pallonpuoliskolla tunnettu
viljelykasvi kauan. Amerikan ensimmäiset marihuanalait säädettiin
1619 Jamestownin siirtokunnassa Virginiassa. Ne määräsivät
kaikki farmarit viljelemään intialaisen hampun siemeniä.
Uudella mantereella marihuanaa tiedetään poltetun 1870-luvulla
länsi-Intian saaristossa (Jamaica, Barbados jne). Saarille tuotiin
tuhansia Intialaisia hinduja halvaksi työvoimaksi ja he toivat mukanaan
kannabiksen käytön nautintoaineena. Intiasta on myös peräisin
ruoholle nimi ganja mitä etenkin Jamaicalla rastafarit käyttävät.
Meksikolaiset ja mustat merimiehet jotka kävivät kauppaa saarilla
omaksuivat ja levittivät tavan ympäri länsi-Intian saaristoa
ja Meksikoa vuoteen 1886 mennessä. Yhdysvalloissa ensimmäiset
kirjatut havainnot marihuanan poltosta ovat vuosisadan alusta New Orleansista,
missä valkoiset olivat huolestuneita uusista villityksistä. Huhujen
mukaan mustat muusikot polttivat marihuanaa ja levittivät hyvin suosittua
uutta voodoo musiikkia joka kiihdytti jopa säädyllisiä
valkoisia naisia naputtamaan jaikojaan musiikin tahdissa. Nykyään
tuota uutta musjikkia kutsutaan nimellä jazz.
Mustat todennäköisesti herättivät pelkoa valkoisten
New Orleanssin rasistien keskuudessa voodoolla, jonka avulla oletettiin
heidän alkovan saada valkoiset hengiltä. Jazzin synnyinpaikkana
yleensä pidetään vuosisadan alun Storyvilleä New Orleansissa.
Se oli jazzin alkuperäisten kehittäjien kotiseutu: Buddy Bohler,
Buck Johnsson ja muut. Storyville oli myös Louis Armstrongin
synnyinpaikka (1900). Vuosi sen jälkeen kun Louis Armstrong oli
levyttänyt 1929 kappaleen Muggles (=marihuana) hänet pidätettiin
marihuanasätkästä Los Angelesissa Californiassa ja pistettiin
selliin kymmeneksi päiväksi kunnes hän sopi lähtevänsä
Californiasta eikä palaisi kahteen vuoteen. USA:n lehdistöllä,
politikoilla tai poliisilla ei ollut vielä tuolloin mitään
käsitystä sjitä, että marihuana jota mustat ja meksikolaiset
poittivat sätkissäja piipuissa oli itseasiassa vain heikompi
versio monille tutusta kannabislääkkeestä jota he olivat
ottaneet lapsuudesta asti. Tai että se oli samaa huumetta jota poltettiin
"valkoisten miesten" ylellisissä hashish-salongeissa.
Viidentoista vuoden ajan ennen liittovaltion 1937 marihuanan laittomaksi
julistamista, osavaltioiden viranomaiset eteläisissä ja läntisissä
osavaltioissa olivat painostaneet Washingtonia tekemään jotakin
tälle huumeelle. Pääasiassa nämä olivat alueita
joihin Meksikolaisia maahanmuuttajia oli asettunut, ja kampanja marihuanaa
vastaan oli osittain heijastusta siitä mitä syntyperäinen
väestö ajatteli maahanmuuttajista. Meksikon vallankumouksen puhkeamisen
jälkeen 1910 taistelut levisivät yli Rio Granden. Pancho Villan
hyökkäys pientä sotilastukikohtaa vastaan New Meksikossa
kasvatti entisestään pakolaistulvasta lisääntynyttä
antipatiaa meksikolaisia kohtaan.
Niin läheisesti meksikolaiset yhdistettiin ruohoon, että kaikista
sen nimistä valitsivat lehdistö ja viranomaiset meksikolaisen
marihuanan. Lehdistö etenkin lounais-valtioissa julkaisi jatkuvasfi
tarinoita meksikolaisista, jotka tulivat hulluiksi locoweedistä
ja suorittivat samantapaisia julmuuksia kuin alkaisemmin julkaistuissa
kauhutarinoissa cocaini-hulluista neekereistä. Suuri osa näistä
tarinoista perustui kaunaan maahanmuuttajia kohtaan. Kaksikymmenluvulla
tuhannet meksikolaiset muuttivat pohjoiseen työn hakuun, mutta kun
suuri lamakausi alkoi, kävi heille kuten kiinalaisille ennen heitä
(1800-luvulla). He joutuivat kilpailemaan valkoisen työväestön
kanssa samoista töistä.
Meksikolaisten vastustus ei ollut ainoa syy siihen, että marihuanasta tuli laiton huume. Heitä syytettiin sen esittelystä amerikkalaisille, mutta muusikot mainittiin vitsauksen levittäjinä. Vuosisadan alkupuolella oli voimassa entyisiä apartheid-tyyppisiä Jim Crow- lakeja tarkoituksena mm. estää mustien viihdyttäjien esiintymiset. TuoIloin oli yleinen käyntäntö, että mustia esittivänt käsineillä ja mustalla naamarilla varustetut valkoiset. Jazzmusiikin ja marihuanan levittäminen siisteille ja nuhnteetntomille valkoisille skideille koettiin jonkinlaisena mustien kultntuurin soluttauntumisena valkoisten pariin. Mustat muusikot veivät vähintellen musiikkinsa ja marihuanan ylös Misissisippi-jokea, Memphisiin, St Louisiin ja alna Chicagoon saakka. Myös näissä paikoissa säädettiin paikallisia marihuanalakeja samoista rasistisista syisntä: lopettamaan paholaisen musiikki ja pitämään valkoiset naiset kaukana kiusauksista. Kieltolain epäonnistuminen anntoi lisäyllykkeen ristiretkeen marihuanaa vastaan. Ensimmäinen heinäkuuta 1928 otsikoi Chicago Tribune "Uusi kikatus huume aiheuttaa epäsopua kaupungin orkestereissa", ja raportoi, että marihuanariippuvuus on yleistä paikallisten muusikoiden joukossa. Lehti totesi, etta marihuana on vanha huume, mutta on yleisesti tullut tunnetuksi maassa vasta muutama vuosi sitten Meksikolaisten toimesta. Se on kuin kokaiini. Pintkään käytettynä se vammauttaa uhrinsa, seuraa ikäänkuin hiipivä lamaantuminen." Useat osavaltiot kielsivät marihuanan käytön vuoteen 1937 mennessä.
Syyskuun 25. päivänä vuonna 1930 Harry Jacob
Anslinger ruotsalainen enkeli nimitettiin erityisesti suunniteltuun
uuteen virkaan huumeasiamiehenä. Jo ennen Anslingeriä oli lakeja
koskien narkoottisia alneita, antimarihuana lakeja ja paikallisia antimarihuana
kampanjoita, mutta vasta Anslinger organisoi maanlaajuisen kampanjan marihuanaa
vastaan ja määräsi huumeesta luodun mielikuvan kansalaisten
mielissä seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan. Vaikka hänet tunnettiin
idealistina, oli hän myös käyntännöllinen byrokraatti.
joka kykeni muunttamaan kantaansa tilanteen mukaan. Anslinger johti moraalista
ristiretkeä marihuanaa vastaan ja manipuloi määrätietoisesti
politikkoja sekä kotimaassa että ulkomailla koko hänen kolmekymmentä
vuotta kestäneen uransa aikana huumevirastossa (Narcotics Bureau)
ja myöhemmin USA:n edustajana YK:n huumekomissiossa (UN Narcotics
Comission). Kun huumevirasto perustettiin, oli agentteja vain kolmisensataa
koko maassa. Huumeiden käytön valvonta oli tehotonta ja sen seurauksena
yleinen mielipide suhtautui lakeihin välinpitämättömästi
eikä asialla ollut varsinaista julkisuusarvoa. Vielä kolmekymmentäluvulla
vain harvat ihmiset olivat edes kuulleet marihuanasta eika sitä mielletty
kovinkaan vaaralliseksi; kasvoihan se villinä ympäri maata.
Anslinger halusi kaikkien osavaltioiden ottavan käyttöön
yhtenäisen lain (State Narcotics Law) missä marihuana
määriteltiin huumausaineeksi. Tarkoituksena painostaa osavaltioita
toimenpiteisiin lain voimaan saattamiseksi Anslinger alkoi järjestellä
koko maan kattavaa anti-huume kampanjaa. Niinsanotuissa reefer madness
elokuvissa ja sarjakuvissa kerrottiin huimia "tosi tapahtumiin
perustuvia" tarinoita siitä, kuinka marihuana suisti ihmiset
rikollisiin toimiin. Hän kiihdytti kampanjan hurmahenkisyyttä
puhumalla ympäri maata uskonnollisille ryhmille, raittiusjärjestöille,
itseasiassa mille tahansa järjestölle joka kutsui hänet
puhumaan. Marihuanan määritteleminen laittomaksi huumeeksi esitti
sen ikäänkuin vaarallisena, liittäen sen todellisiin huumeisiin
kuten opiumi, morfiini ja heroiini.
Anslinger kokosi rikostietoja joiden tarkoitus
oli osoittaa taustalla olevan marihuanan käytön. Nämä
tapaukset hän antoi aikakauslehdille julkaistaviksi sanasta sanaan.
Lähestulkoon kaiken informaation marihuanasta lehdistölle kolmekymmentäluvun
puolivälissä oli toimittanut Anslingerin toimisto. Tietoja verisistä
rikoksista annettiin aina kun oli tilaisuus ja lopulta mudostettiin "tietellinen"
perusta marihuanan laittomuudesta 1937.
Ansligerin suosikkeja oli: "Lokakuun 17. vuonna 1933 kaksikymmentäyksivuotias
Victor Licata tappoi vanhempansa, kaksi veljeään ja siskonsa
kirveellä marihuanan vaikutuksen alaisena. Licata kertoi, että
kuusi kaukautta marihuanan poittamista oli sekoittanut hänen mielensä."
Kun tapausta selvitettiin Lincantan diagnosi oli kriminaali mielisairaus,
melkoisella todennäköisyydellä perinnöllinen. Hänen
vanhempansa olivat serkuksia ja viisi muuta lähisukulaista, mukaan
lukien hänen veljensä, olivat mielisairaita.
Anslingerin toimisto (the Narcotic Bureau) kohtasi ongelmia kun suuri
lamakausi iski ja vei 200,000 dollaria vuoden 1935 budjetista. Tämä
oli lisäsyy Ansligerille esinttää jokaisessa mahdollisessa
tilaisuudessa kuinka hyvin toimisto oli toiminut. Anslinger painosti kongressia
julistamaan ruohon laittomaksi. Liittovaltion kattava laki marihuanaa vastaan
saisi ihmeitä aikaan pidäntystilastoissa ja osoittaisi huumetoimiston
tarpeellisuuden. Itseasiassa Anslingerin kampanja oli tuottanunt tuloksia.
Hitaan alun jälkeen vuonna 1936 kolmekymmenntakahdeksan osavaltiota
oli ottanut käyttöön the Uniform State Narcotics Law:n
ja monet olivat lisänneet marihuanan narkoottisten aineiden listaan.
Lisaksi kaikki neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota olivat säätäneet
lain koskemaan marihuanan myyntiä ja hallussapitoa. Vuonna 1937 säädettiin
koko maan kattava laki jossa marihuana määriteltiin laittomaksi.
Anslingerin taktikkaan kulni, että osavaltioiden viranomaisten
tehtäväksi tuli paikallinen valvonta kun taas toimisto keskittyi
suurempiin juttuihin. Tosiasiassa Anslinger ei saavuttanut paljonkaan menestystä
hoidellessaan suuria pidätyksiä. Eräässä mielessä
hänen ongelmansa oli se, etta hän uskoi omaan propagandaansa.
Marihuana ei ollut laajalti levinnyt ympäri maan kuten hän väitti,
vaan se oli keskittynyt sekä maantieteellisesti että sosio-ekonomisesti
tiettyihin kaupunkeihin kuten New York, Chicago, Kansas City ja New Orleans.
Anslinger oli myös toivonut, että paikalliset poliisivoimat olisivat
napanneet pikkudiilereitä ja käyttäjiä sillä aikaa
kun huumetoimisto olisi komeillut otsikoissa pidättämällä
isot pojat. Ongelma oli siinä, että ei ollut mitään
isoja poikia; suurin osa marihuanakauppiaista myi ystävilleen kuten
Mezz Mezzrow (jazz-muusikko joka tuli kuuluisaksi diilaamalla ruohoa muille
muusikoille) ja vain harvoja gangstereita oli sekaantunut asiaan.
Joten Anslinger otti politiikkansa käyttöön taas kerran. Jättäen marihuanalakien noudattamisen valvonnan osavaltioille, toimisto keskittyi voimakkaammin opiaatteihin, erityisesti sodan jälkeen. Niiden kauppa oli järjestäytyneen rikollisuuden käsissä ja rahaa liikkui paljon. Siitä huolimatta Anslinger janosi julkisuutta kamppailussa ruohoa vastaan. Hän otti silmätikukseen kuuluisia henkilöitä kuten filmitähtiä ja muusikoita saadakseen julkisuutta tiedotusvälineissä vähällä vaivalla. Tätä alettiin kutsua tähtien ratsaus syndroomaksi. Anslinger oli alkanut pitää erityisiä tiedostoja swing- ja jazz-muusikoista kolmekymmentäluvun alusta. Ne pitivät sisällään tietoja muusikoiden mahdollisista yhteyksistä marihuanaan. Tarkoituksena oli esittää muusikot yhteiskunnan vihollisina ja pidättää heidät yhdellä koko maan kattavalla iskulla. Tämä olisi täyttänyt etusivut kaikissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja olisi tehnyt Anslingeristä tunnetumman kuin kilpailevasta päälliköstään, FBI:n kuuluisasta johtajasta J. Edgar Hooverista. Jazz- ja swing-muusikot näytettäisiin Amerikan nuorisolle sellaisina kuin lie todella ovat: "huumeiden orjina". Anslinger määräsi agenttejaan pitämään tiedostoa ja jatkuvalle silmälläpidolle seuraavat low life-amerikkalaiset ja heidän bandinsä, laulajat ja koomikot: Thelonius Monk, Louis Armstrong, Les Brown, Count Basie, Cab Calloway Jimmy Dorsey, Duke Ellington, Dizzy Gillespie, Lionel Hamptoon, Andre Kostelannetz ja Fats Waller. Silmällä pidettiin myös NBC-orkesteria, Milton Berleshowta, Coca-cola -ohjelmaa, Jackie Gleason-ohjelmaa ja jopa Kate Smith- ohjelmaa. Ihmisiä joita tänään pidetään perusamerikkalaisina ja afroamerikkalaisen musiikin kehittäjinä.
Vuoteen 1943 mennessä oli selvää, että Anslingerin
tähtien ratsaus politiikka oli epäonnistunut lohduttomasti.
Hänen ainoa suuri nimensä oli ollut rumpali Gene Krupa. Heinäkuussa
1943 Krupa pidätettiin San Franciscossa marihuanan hallussapidosta
ja seitsemäntoistavuotiaan hotellipalvelijan lähettamisestä
hotelliin hakemaan lisää jointteja. Krupa tuomittiin hallussapidosta
ja hän sai 90 paivän tuomion ja 500 dollarin sakot.
Vuonna 1937 Anslinger kertoi kongressille, että maassa oli käyttäjiä
50000-100000 joista suurin osa oli "neekereitä, meksikolaisia
ja viihdyttäjiä" ja että "heidän musiikkinsa
jazz ja swing olivat kehittyneet marihuanan käytön seurauksena."
Hän painotti, että "saatanallinen musiikki ja marihuanan
kayttö sai valkoiset naiset hakeutumaan seksuaaliseen kanssakäymiseen
neekereiden kanssa."
Anslinger flippaisi jos saisi tietää että USA:ssa on
nykyisin 26 miljoonaa käyttäjää ja että rock'n
roll ja jazz ovat lisäksi kymmerien miljoonien ei-käyttäjien
musiikkia. Muusikoiden vainoaminen oli Anslingerin mielipuuhaa. Hän
yritti saada heitä ilmiantajiksi, potkittua ulos muusikkojen liitosta
ja mustamaalattua heitä lehdistössä. Huumeiden ja jazzin
välistä yhteyttä todisteltiin myös alna tilaisuuden
tultua. Ehkä raskaimman nöyryytyksen hän koki kun Fats Walleria
pyydettiin levyttämään sotamoraalia kohottava laulu rintamalla
oleville joukoille. Levyä lähetettiin suuret määrät
valtameren taakse Armed Forces Radion käyttöön. Biisin
nimi oli Reefer song ja sen sanat olivat seuraavanlaiset:
I dreamed about a reefer five foot long
The mightly mezz but not too strong
you'll be high
but not for long
if you're a viper
Helsingin Sanomat 8.10.1992 poliisin tulosvastuusta: Huumetoimiston johtaja Torsti Koskisen mukaan uudistus on ajanut noidankehään: on pakko keskittyä pienehköihin juttuihin, joilla saa vakuuttavia tilastoja. "Näyttäviä tilastoja tarvitaan. ettei budjetti ainakaan pienentyisi."